Siirry sisältöön

Pannaax hiekkaa housuihin

Pannaax hiekkaa housuihin

Eka City 4:04

Marathonien juokseminen tuli mun elämään vähän pyytämättä. Joskus about 30 vuotta sitten karateopettajani Sensei Oey ilmoitti, että kaikki jotka vetävät treenejä juoksevat City Marathonin kesällä. Ekat lenkit vetelin kevättalvella. Pohjakunto oli aika kova. Treenailin silloin joka päivä useamman tunnin karatea. Juokseminen osoittautui kuitenkin ihan eri jutuksi. Nopeasti hiffasin, että homman nimi onkin totuttaa polvet, lonkat, yms. vähän pitempiin lenkkeihin.
Kuukauden treenin jälkeen viikon pisimmät lenkit alkoi olla jo viittätoista kilsaa. Joskus kuukausi ennen Cityä oli koko valmentajaporukan tarkoitus vetää noin testimielessä 30 kilsan yhteislenkki. Mulla sattu olemaan sinä päivänä joku meno. En muista mikä, mutta joku tyyliin häät tai muu perhejuhla. Sanoin, että mä en ehdi vetää kuin ekat 20 kilsaa ja sit on mentävä kemuihin. Kun sitten yhteislenkillä oltiin ja mun oli pakko keskeyttää se, niin koutsi heitti jonkun läpän tyyliin, että aika sopivasti sattui toi Hokkisen kiire tohon 20 kilsan kohdille. Ai kuttu, että mä otin siitä nokkiini. Päätin, että pesen koutsini tosta hyvästä pystyyn Cityllä. Sain siitä mukavasti kipinää lopputreenaamiseen ja söinkin stadikalla sämpylää siinä vaiheessa kun koutsi ylitti maaliviivaa =D.

Joukahainen - paras lenkkikaveri ever

HCM 1998

Seuraavina vuosina treenaasin itteni aina sellaiseen kuntoon, että HCM meni läpi just ja just. Juoksin useamman kerran saman ajan; 4:39. Se oli mun sellainen diesel-vauhti, mihin pääsi muutaman kuukauden treenillä. Treenikilsat oli vuodessa välillä 200 - 400. Yhtenä vuonna taisin innostua juoksemaan tuhat kilsaa, mutta siinä joutui jo käymään viikottain hierottamassa jalat ja varoa koko ajan koputtelevaa penikkatautia.

Noina vuosina tuli viikon pitkä lenkki juostua kaverini Joukahaisen kanssa, joka oli treenikaverini Vantaan Kokondosta. Opin Joukahaiselta paljon juoksemisesta; mm. sen, että jos oikasee niin munat pienenee sentillä. En ikinä uskaltanut kokeilla =D Meidän lauantain pitkät lenkit muodostu välillä melkoiseksi äijäilyksi. Lähdettiin matkaan aina Pitkäkoskelta ja juostiin Kaivariin ja takas. Paitsi sen jälkeen kun tämä kahjo lenkkikaverini keksi "Larun keikan". Kerran oltiin kääntymässä takaisin Stadin päässä kun Joukahainen heitti: "Vedetääks Hokkinen Larun keikka".
- Mikä ihmeen Larun keikka?
"No juostaan kato tästä Lauttasaaren kautta Espooseen ja sit Espoosta bäks Stadiin sit Pitkäkoskelle."
- No vitti, kyllähän me vedetään.

Siinä alkoi sit lauantailenkit venymään =) Joskus vedettiin vaihtelun vuoksi pitkä lenkki kiertämällä Paloheinen vitosen pururataa. Siinä sai kipeet sääret vähän leediä kun juostiin pehmeellä alustalla. Kerran sitten sattui vähän sateinen päivä. Lenkin peruminen ei sen kahjon kanssa tullut kysymykseenkään. Se päivä vaan sattui olemaan sateisin päivä Stadissa moneen vuosikymmeneen. Juostiin neljä tai viisi kertaa Paloheinän vitonen ihan järjettömässä kaatosateessa. Alamäissä purut meni ohi meistä kun rankkasade muutti pururadan pelkäksi radaksi. Purtsilla oli pari aika korkeeta mäkeä. Salamat hakkas siinä ympärillä ja opin sillä lenkillä sen, että lähelle lyövä salama ei ole valkoinen, vaan värjää koko alueen lilalla valolla (plus, että tärykalvot meinaa poksahtaa).
Paras lenkki on rankka lenkki. Yhtenä suvena oltiin sit molemmat niin hyvässä kunnossa ettei Larun keikatkaan oikein enää tuoneet toivottua kärsimyksen tunnetta. Juostiin siinä jossain about 15 kilsan kohdilla ja Joukahainen pukahti:"Meneex jotenkin liian helposti?"
- Joo, ei kyl tunnu missään
"Pantaisko vähän hiekkaa housuihin, että tuntuis ees jossain?"

Marathon treenaamatta

Ei pal naurata

Joukahainen pisteli vuosien aikana koko joukon marathoneja yksin. Kerran sitten se pyysi mua kuskiksi kun oli menossa Forssan Suvi-illan marathonille. Siinä automatkalla hiffasin, että mullahan  on sortsit ja lenkkarit. Kun ei oikein kiinnostanut seisoskella parkkipaikalla neljää tuntia, niin pistin jälki-ilmoittautumisen ja päätin hutasta siinä aikani kuluksi itekkin marathonin. Kilsoja vaan ei ollut alla käytännössä yhtään ja päällä vähän semmoinen semi-löysä karateopettajan kondis =D

Kun olin juossut kuusi kilsaa oli molemmat polvet jo ihan tulessa. Ihan kuin molemmista ois lyöty naula sivusta läpi. Siinä sitten kelailin, että tästähän tulee varmaan lepposa lenkki kun matkaa on vielä 36 kilsaa jäljellä. Mä en ole koskaan askeltakaan marathonilla kävellyt ja se oli mun ainut tavoite tuollakin reissulla. Huonon kondiksen takia tuli ehkä juotua sporttijuomia normaalia enemmän ja jossain parinkympin kohdilla iski kauhee kusihätä. Siellä mitään vessoja ollu. Reitti kulki pientaloalueen läpi ja joka pihalla on oli vorssalaisia ihmettelemässä juoksijoita. Parin kilsan päästä kohdalle tuli kuitenkin ihan snadi kuusimetsikkö, jonne hiippailin kuselle. Olin siinä just saanut aloiteltua kun huomasin, että molemmissa jaloissa piti puffettia about sata hyttystä. Aloin siinä sit jotenkin ravistelee klabeja ja hytkymään sillä seurauksella, että kusin shortsit märiksi ihan kauttaaltaan. No ei muuta kuin takas radalle. Lonkasta alaspäin ei ollut enää mitään tuntoa ja kuset housussa =D
Kun sitten lopulta tulin urheilukentälle ja ylitin maaliviivan, olin käyttänyt kaiken spiritin mitä äijästä löyty. Juoksin ekat kymmenen kilsaa ehkä jaloilla ja loput 32 kilsaa tahdonvoimalla. Maalissa sanoin Joukahaiselle, että jos tota maaliviivaa ois siirretty metrikin eteenpäin niin oisin varmaan alkanut spiidaa =)

No mikäs on sitten tarinan opetus? Ei hajuukaan - tai ehkä se, että vaikka olis vähän kusta housussa, niin ei haittaa. Anna mennä loppuun asti. Tee se mihin olet ryhtynyt. Reidet paranee ja kusi kuivuu, mutta muistot on ikuisia =)

~ Hogane ~

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *